Suomessa varauduttiin Murmanskista Raja-Joosepin kautta lähteneeseen nälkäpakolaisten suureen vyöryyn. Ainakin sadantuhannen ihmisen tulo näytti mahdolliselta. Joulukuussa 1991 kerrottiin julkisesti, että Saariselälle oli suunniteltu syksyn kuluessa 10 000 venäläisen pakolaisen vastaanottokeskus.
Asiasta kertoo Otavan kustantama uusi kirja Kylmä sotaa Lapissa, jonka kirjoittajia ovat Veikko Erkkilä ja Pekka Iivari.
Kirjan mukaan Saariselän vastaanottokeskuksen suunnittelijoina olivat Lapin lääninhallitus, rajavartiosto, tulli ja Suomen Punainen Risti. Lääninylikomisario Yrjö Rasi kertoi Pohjolan Sanomien haastattelussa 11.12.1991:
”Saariselkä on rajan lähin alue, jossa on riittävää majoituskapasiteettia. Lähtökohtana on tietenkin käyttää rajavartioston ja armeijan telttakapasiteettia, ei kriisitilanteessakaan majojen asukkaita [loma-asunnoissa asuvia matkailijoita] pystytä heti ulos heittämään eikä ole tarkoitus heittää. Tästä alueestahan ei ole suinkaan tulossa pysyvää sijoituspaikkaa pakolaisille. Kysymyksessä on järjestelykeskukseen varautuminen, jossa sitten saapujat seulotaan ja katsotaan hakevatko jotkut turvapaikkaa. Onko joukossa rikollista ainesta tai muuten vihamielisin aikein tulevia ja ketkä ovat tulleet ystävällismielisissä aikeissa todella esimerkiksi nälän takia.”
Suomi oli valmiina lähettämään Venäjälle lihaa, viljaa ja perunaa nopeastikin. ”On aina helpompi antaa ruoka-apu sinne, kun syöttää väki täällä”, Yrjö Rasi sanoi Pohjolan Sanomien haastattelussa. Inarin kunta ei ollut vielä tuolloin saanut informaatiota Saariselälle suunnitellusta vastaanottokeskuksesta, vaikka suunnitelmia oli jo tehty syksyn 1991 kuluessa.
Kirjan tekijät kertovat, että Murmanskissa ja muualla Kuolassa pelättiin nälänhätää, sekasortoa, mellakoita ja vakavia yhteydenottoja. Suuri määrä perheitä ja sukulaisryhmiä varautui lähtemään Suomeen. Pohjoinen Murmansk ei odotuksista huolimatta pysynyt rauhallisena alueena, vaikka kaupunki oli opittu tuntemaan Neuvostoliitossa turvallisuuden suurena takaajana.
Tiedot Saariselälle sunnitellusta vastaanottokeskuksesta tulivat julkisuuteen muutamia päivä sen jälkeen kun uusi Venäjä ja Itsenäisten valtioiden yhteisö IVY olivat syntyneet.
Sekasortoisin tilanne Murmanskissa oli vuoden 1991 lopulla. Alueelle oli muodostunut maailman suurin sotilastukikohta laivastoineen, sukellusveneineen, jäänmurtajineen, ilmavoimineen ja ohjustukikohtineen.
Vaikka Venäjän uudistuksen keulahahmo Boris Jeltsin oli tukahduttanut elokuisen kommunistien vallankaappausyrityksen, tilanne Venäjällä muodostui entistä vaikeammaksi. Jeltsiniltä vaadittiin vuoden 1991 lopulla vahvoja tekoja uuden hallintorakenteen aikaansaamiseksi. Samaan aikaan vanhan vallan edustajat pyrkivät pitämään yllä epävakautta.
Pakolaisaaltoa ei tullut Murmanskista eikä muualtakaan Venäjältä. Venäläisten mukaan normaalien elinolosuhteiden vuoksi tapahtunut suuri liikehdintä olisi ensisijaisesti suuntautunut maan sisälle.
Kirjan mukaan Lapin kunnissa on perinteinen pelko, että mikä tahansa matkailukeskus joutuu aina ensimmäiseksi sisäisen tai ulkoisen kriisin alaiseksi.
Kylmää sotaa Lapissa -kirjan mukaan maailman suurvaltapolitiikalla oli paljon merkitystä Lapin matkailun kehittymiseen kylmän sodan vuosikymmien aikana. Nykyiset tieyhteydettkin ovat ajalta, jolloin Neuvostoliitto otti itselleen veto-oikeuden Lapin pohjoisosan tiesuunnitelmissa.
Levistä alkoi kehittyä nykyisenkaltainen matkailukeskus vuoden 1968 maailmanpolitiikan vuoksi. Levin keskeisenä rakentajana oli 1960-luvulla sveitsiläinen yhtiö Sabb Ag, joka joutui vetäytymään hetkessä Leviltä pois ja jättämään uudet hissit ja hotellisuunnitelmat.
Syynä oli sveitsiläispankin rahoituksen yllätyksellinen katkeaminen siksi, että Sveitsissä Lappi nähtiin hetkessä riskialttiiksi sijoituskohteeksi. Tähän olivat syynä Neuvostoliiton miehitys Tšekkoslovakiassa ja Suomen halu vaihtaa Neuvostoliiton kanssa Lapin pohjoisosa Viipuriin.
Sveitsissä pelättiin, että Suomi kokee osittain Tšekkoslovakian kohtalon, ja Lappi vaihtokauppapuheiden vuoksi oli viisasta jättää kaikkien investointien ulkopuolelle viipymättä. Leviä oli alettava suunnitella ja rakentaa paikallisin voimin.
Lappi eli yli 40 vuotta kestäneen kylmän sodan aikana pääasiassa tietämättömänä alueella vallinneista maailmanpolitiikan myrskyistä. Oli hyvä, että todellisuutta ei nähty ja siten tulevaisuuteen voitiin luottaa.
Lappi oli suurvaltojen ristiriitojen välissä ja Lappia käytettiin hyväksi sekä lännen että idän vakoilussa. Yhdysvaltain U2-vakoilukoneet lensivät Lapin yli lähtiessään Norjasta Neuvostoliittoon 1960-luvulle saakka. Ja Neuvostoliitto käytti Lapin ilmatilaa tarpeensa mukaan. Siksi perustettiin Lapin lennosto vuonna 1973.
Saamelaistasavalta ”orjuutetuille”
Kirjassa Kylmä sota Lapissa on valtava määrä kertomuksia. Siinä ei kuvata sotaa, vaan aikaa, tapahtumia, ajatuksia ja aatteita maailmansodan pelon äärellä. Monet kertomusket tuntuvat uskomattomilta, mutta kaikkiin löytyy pitävt faktat.
Kirja kertoo, että Neuvostoliitto havitteli itselleen Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosia 1950-luvun alussa yrittämällä perustaa saamelaistasavallan saamelaisten asuttamille alueille.
Maaliskuussa 1952 Murmanskissa perustettiin ”Lappalaisten vallankumouksellinen vapautusrintama”, jonka tavoitteena oli luoda sellainen ”samojedien tasavalta”, jossa lappalaiset voisivat elää ilman, että heitä orjuuttaisivat germaaniset skandinaavit tai suomalais-ugrilaiset.
Uskomuksena oli, että saamelaiset olisivat myötämielisiä Neuvostoliitolle ja heidät saataisiin hankkeen taakse. Mutta sitten jouduttiin olemaan niin hiljaa, että tällaisista suunnitelmista harvat enää tietävät.
Todennäköisesti tästä 1950-luvun neuvostoideasta Urho Kekkonen sai ajatuksen, että pohjoinen Lappi saattaisi kelvata hyväksi maksuvälineeksi Suomen ja Neuvostoliiton välisessä aluevaihdossa.
”Ottakaa Lappi, antakaa Viipuri”
Urho Kekkonen kävi usein Lapissa, mutta Lappi näyttäytyi hänelle koko maan kannalta enemmän joutomaana, ja Kekkonen oli valmis luopumaan Lapista 1960-luvun lopulla saadakseen osan Suomen menettämästä Karjalasta.
Kekkonen teki aloitteen neuvostojohtajille vuonna 1968. Vaihtokauppahanke aiheutti salassa pidettyjä keskusteluja Lapin väestön uudelleenasuttamisesta ja myös mahdollisuudesta asukkaiden jäämisestä Lapin pohjoisosaan.
Kirjassa enontekiöläinen Jouni Eira kertoo, kuinka salaiseen suunnitelmaan suhtautuivat luottohenkilöt, joiden kautta alueen ajatuspohjaa ja käytännön asioita pyrittiin selvittämään.
Viipurin saadakseen Kekkosen maksuvälineenä oli aluksi lupaus tunnustaa DDR eli Itä-Saksa. Saksojen tunnustaminen pysyi kiperänä kysymyksenä 1960-luvulla. Neuvostoliitto painosti Suomea tunnustamaan DDR:n valtio.
Kekkonen pohti mahdollisuutta maksaa DDR:n tunnustamisella Viipurin takaisin saaminen. Tämän asian hän otti luottamuksellisesti esille kesällä 1968 Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnevin kanssa. Sitä ennen hän oli tehnyt ajatustunnusteluja muutamien muiden neuvostovaikuttajien kanssa.
Mutta maksuksi Viipurista Neuvostoliitolle ei kelvannut DDR:n tunnustaminen eikä kiristyneessä maailmanpolitiikassa varsinkaan pohjoinen Lappi.
Vaihtokauppa-ajatus eli huhuina pitkään, ja vielä 1970-luvulla Haaparannalla pohdittiin, millainen raja rakennetaan Ruotsin ja Neuvostoliiton välille.
Kirjassa kysytään, kenen vastuulla oli laimentaa kansan halutuin viina, Koskenkorva ja pettää ostajia. Vanhoja pulloja on jäljellä, joiden sisällöstä voitaisiin vieläkin tehdä alkoholin pitoisuusmittauksia niin kuin tehtiin joskus aikaisemminkin, jolloin kansan keskuudessa ei uskottu olevan kykyä luotettaviin mittauksiin.