Tuliketun kansaa
Monet pohjoisen luonnonkansat ovat yhdistäneet taivaanvalkeat aaveisiin tai myyttisiin tarueläimiin. Niinpä esimerkiksi niiden suomenkielinen nimi viittaa tarujen tulikettuun, jonka liekehtivä häntä heijastuu taivaalta.
Saamelaisten uskomuksissa revontulten leiskunta tai huomattava punoitus ennusti sotaa, niissä nähtiin hohtavan ihmisen verta. Koltat olettivat valojen syntyvän sodissa kuolleitten henkien taistelun jatkumisesta taivaalla. Taivaanvalkeita ei saanut myöskään pilkata, sillä niiden pelättiin tulevan alas ja repivän pilkkaajansa kappaleiksi.
Revontuli-ilmiön selittäminen oli vaikeata pitkälle viime vuosisadan puolelle asti, sillä tiede ei kyennyt antamaan niille selkeätä selitystä. Vielä 1910-luvulla oletettiin suomalaisten oppineitten keskuudessa revontulien olevan jonkinlaista kaasua, joka nousee Jäämerestä ilmaan.
Miljardi hiukkasviritystä sekunnissa neliösentillä
Nykyään tiedetään, että revontulia synnyttävät hiukkaset ovat peräisin auringosta. Aurinkotuuleksi kutsuttu hiukkasvirta kulkeutuu maan magnetosfääriin 400 km/s nopeudella. Ilmakehän happi- ja typpiatomit virittyvät hiukkasvirran elektroneista aikaansaaden erivärisiä valoja.
Näiden valontuikahdusten määrä on ihmismielelle käsittämätön – tarvitaan peräti miljardi tuikahdusta sekunnissa neliösenttimetriä kohden, jotta silmä pystyisi valon maasta käsin erottamaan.
Törmäävien elektronien määrästä vain yksi prosentti kuluu valon synnyttämiseen, jolloin todellisuudessa elektronitörmäyksiä on satakertainen määrä siellä minne revontulet ilmestyvät.
Erityisen runsaasti revontulia on näkynyt ns. auringonpilkkujen esiintymisen aikaan. Tästä syystä revontulien esiintyminenkin on syklistä, toiset vuodet ovat revontulien suhteen aktiivisempia kuin toiset.
Valokaarista kohti koronaa
Nykyään revontuliaen käyttäytyminen tiedetään sangen perusteellisesti ja ennustettavasti. Normaalisti alkuillan pimenneelle pilvettömälle taivaalle ilmestyy ensin yksi tai kaksi itä-länsi-suunnassa kulkevaa vihertävänkeltaista valokaarta.
Ne sijaitsevat noin sadan kilometrin korkeudessa. Parin tunnin kuluessa kaaret kirkastuvat ja niihin ilmestyy pystysäteitä. Tällöin on nähtävissä poimuilua, liikettä kohti keskitaivasta, sekä kaarien reunoissa myös värejä.
Tämä vaihe kestää yleensä puoli tuntia. Kolmannessa lyhytkestoisessa vaiheessa taivaanvalkeat liikkuvat nopeasti, jopa 100 km/s, peittäen hetkessä koko taivaan. Tällöin saattaa muodoista erottua vihertävän valon lisäksi sinisiä, punaisia ja violetteja värejä.
Liikehdintä päättyy hieman keskitaivaan eteläpuolelle ilmestyvään revontulikoronaan, josta lähtee lepattavia säteitä joka suuntaan.
Neljännessä vaiheessa valkeat rauhoittuvat ja katoavat. Sen jälkeen ne saattavat hakeutua uuteen kaareen, jonka jälkeen em. näytelmä saattaa toistua. Revontulien esiintyminen ajoittuu yleensä kello 18-02 väliselle ajalle, ollen parhaimmillaan kello 20-23.
Revontulia esiintyy myös kesäaikana, mutta valoisa kesäyön taivas himmentää niitä näkymästä. Inarin Lapissa aikaisimmat näkyvät revontulet esiintyvät elokuun lopun pimenneellä taivaalla. Vastaavasti ne katoavat samasta syystä huhtikuun lopulla. Revontulien näkyvyyteen vaikuttaa luonnollisesti taivaan pilvisyys.
Revontulten ääniä on nauhoitettu
Monet ovat väittäneet revontulista lähtevän ritiseviä ääniä ja kuulleensakin niitä. Asian selittämistä ei helpota, että revontulien esiintymiskorkeudesta äänien kestää tulla maahan saakka useita minuutteja.
Suomalainen tutkija Unto K.Laine on esittänyt väitteen, jonka mukaan räsähtely, pamaukset ja jatkuvampi kohina syntyvätkin pakkasinversiokerroksessa, joka on yleisimmin noin 70 metrin korkeudella. Tällöin ionosfäärin positiiviset varaukset ja vastaavasti maanpinnan lämpimät sähkövaraukset kohtaavat inversiokerroksessa aiheuttaen ääniä, jotka korva voi kuulla. Hän on myös onnistunut äänittämään noita ääniä. Inversiokerros esiintyy harvoin, ja se voi selittää miksi vain muutamat ihmiset väittävät kuulleensa revontulien sähinää.
Tähtitaivasta ja revontulia kannattaa tarkkailla mahdollisimman kaukana valosaasteen lähteistä. Jos tähtitaivasta pääsee tutkimaan erämaan sydämessä, mieluummin yli 30 kilometrin päässä lähimmistä kylistä, saa se silloin aivan uuden syvyyden, jossa jopa tähtisumut erottuvat.
Taivaantulia ei ole pakko tarkkailla myöskään kylminä talviöinä, sillä syyskuussa on paljon lämpimämpää.
Vesa Luhta
Kuvat: Martti Rikkonen