Elettiin viime vuosituhannen viimeisen vuoden ensimmäistä kuukautta. Tammikuun lopulla matkailijoita oli liikkeellä Pohjois-Lapissa jokseenkin mukavasti. Inarin kirkonkylässä tehtiin historiaa; oltiin aloittelemassa ensimmäistä Skábmagovat -elokuvatapahtumaa, jonka vieraina mm. Australian aboriginaalit.
Australiasta mukaan oli saatu elokuvaohjaaja, joka oli viettänyt paljon aikaa Euroopassa, ja joka sitä kautta oli tutustunut myös talveen.
Seuranaan hänellä oli saman heimon jäsen, joka oli ensimmäistä kertaa elämässään poissa kotikylästään, maan kuumimmalta seudulta.
Muutama päivä ennen tapahtuman alkua ohjaaja puolileikillään valitteli sitä, että lämpömittari näytti vain paria miinusastetta – hän kun olisi halunnut tutustuttaa kumppaninsa kunnon talveen.
Viikonloppuna valittamisen aihetta ei enää ollut; Inarissa mitattiin -50 astetta. Samaan aikaan kotikylässä oli lähes viisikymmentä astetta lämmintä.
Vieraiden ensimmäinen reaktio oli, ettei sellaisen pakkasen keskellä voi elää kukaan – myöhemmin he rohkaistuivat kokeilemaan uusia elämyksiä, kävivät jopa pienellä moottorikelkka-ajelulla.
Olivat edelleen sitä mieltä, ettei sellaisen pakkasen keskellä voi elää kukaan.
Innokkaat saksalaiset
Saariselällä osa ohjelmapalveluyrittäjistä oli hätää kärsimässä. Saksalaiset turistit halusivat välttämättä lähteä tunturiin moottorikelkoilla, eivätkä millään ilveellä suostuneet uskomaan, että paukkupakkasilla kelkat voivat hyytyä ja ihmiset paleltua, olivat kamppeet millaisia hyvänsä.
Yrittipä joku hurja lähteä omatoimiajelijaksikin, mutta ei onneksi saanut pakkasjäykkää kelkkaa käyntiin.
Siinä matkailuväki vähän mietti, miten mahtaa löytyä innokkuutta tulla tunturiin vielä seuraaville talville, mutta turha oli huoli.
Ivalon vanhalla lentoasemalla lähtevät ja saapuvat matkustajat pääsivät sen verran ottamaan yhteyttä toisiinsa, että kuultiin kuinka lähtijät riemukkaasti pilkkasivat tulokkaita: -Meilläpä oli viisikymmentä astetta, teillä ei ole enää kuin vähän yli kolmekymmentä!
Inarissa vakava paikka
Pakkanen teki tuhojaan. Inarin kirkonkylässä ja lähiseudulla katkesivat sähköt kesken kovimman kauden. Ilman sähköä jäi useaksi tunniksi noin tuhat henkilöä, eikä tilannetta ainakaan parantanut se, että ennätyskylmää oli siihen mennessä kestänyt jo useita vuorokausia.
Avuksi otettiin kekseliäisyys ja totta kai kaikki käytettävissä olevat lämmönlähteet, muun muassa kiuaskiviä käytettiin vesijohtojen sulattamiseen.
Sähköyhtiön työntekijöiden kelkat hyytyivät, kun vikaa etsittiin ja lopulta se saatiin korjattua paikallisen poromiehen lainakelkalla matkaten.
Asukkaiden evakuointisuunnitelmakin oli jo tehty, mutta tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä – sen verran toki opittiin, että moneen omakotitaloon rakenneltiin jälkeenpäin esimerkiksi uusia takkoja ja puulämmitteisiä saunoja.
Renkaat vanteilta
Autoille pitkään jatkunut pakkanen oli monella tavoin hankala. Katoksissa roikan nokassa olleet autot kyllä lähtivät liikkeelle moottorin pysyessä ajolämpöisenä, mutta renkaat jäätyivät, ja monen taival katkesi ennen alkua, kun neliskulmaiseksi muuttunut rengas irtosi vanteesta ensimmäisillä pyöräytyksillä.
Dieselit jäätyivät, muoviosat hapertuivat ja hajosivat. Taksit kulkivat äärirajoilla – vapaaehtoisia oman auton käyttäjiä tai ulkoilijoita kun ei oikein paljon löytynyt.
Jäätynyttä vettä makuuhuoneessa
Sielläkin, missä sähköt toimivat koko ajan oli ongelmia aivan riittävästi. Eräässä rivitalossa makuuhuoneen yöpöydällä ollut vesi jäätyi lasiin, ja koko asunto meni niin kylmäksi, että asukas lämmitti itseään laittamalla sähköhellan uunin täysille ja sen luukun auki.
Myöhemmin selvisi, että talo oli aikoinaan eristetty seinärakenteiden väliin laitetulla vaahdolla, joka oli tiivistynyt pieniksi muhkuroiksi jättäen seinät täysin vaille eristystä.
Vielä paukkupakkasen loputtuakin saatiin erikoislaatuisia elämyksiä; monet eivät todennäköisesti koskaan ennen sitä, eivätkä sen jälkeen, ole joutuneet tekemään kolaustöitä sakeassa lumisateessa yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa.
Ritva Savela